Koskaan ei voi tietää, milloin on viimeinen päivä rakkaiden karvakuonojen kanssa. Onneksi sitä päivää ei vielä tarvinnut elää, mutta lähellä se oli, useaan otteeseen. Yritän nyt lyhyesti tiivistää viime viikkojen tapahtumat, ja myös syyn blogin hiljaiseloon.
Maanantaina 24.9. tulin töistä kotiin, ja haistoin, että jonkun koiran hengitys haisee pahalta. Tarkastin kaikkien suut, mutta missään ei näkynyt mitään, ja kaikki koirat vaikuttivat pirteiltä. Jouduin lähtemään kotoa melko pikaisesti Kengun kanssa kohti Lahtea ja BH-koetta. Koe meni mukavasti ja saimme BH-koulutustunnuksen erinomaisin arvosanoin. Soitin Panulle kotimatkalta, ja kuulin että Sisu on hiukan nuupean oloinen. Kotiin tultuani rassasin Sisun suun kauttaaltaan läpi, ja oikealta puolelta, viimeisten ylätakahampaiden välistä löytyi kuin löytyikin pienen pieni (1mm x 3 mm) puunsäle, joka oli alkanut mädäntyä. Tikku oli siis kahden hampaan välissä, eikä ilmeisesti ollut häirinnyt Sisua lainkaan, sillä koira ei ollut raapinut leukojaan ja oli syönyt täysin normaalisti. Laitoin Sisun varuiksi antibiootille ja kipulääkkeelle, ja huuhtelin suun jotta kaikki lika tulisi pois hampaiden välistä.
Seuraavana päivänä töistä tullessani Sisu oli pirteä oma itsensä ja kävimme lenkillä. Illan mittaan rupesin tarkkailemaan Sisua ja koiran hengitys oli muuttunut normaalia nopeammaksi. Kuuntelin Sisun keuhkot, ja hengitysäänet olivat kauttaaltaan rohisevat. Koiralla oli myös korkea kuume. Äkkiä Sisu autoon ja kohti Yliopistollista eläinsairaalaa. Sisusta otettiin röntgenkuvat ja verinäytteet, joissa todettiin Sisulle olevan keuhkokuume. Happiarvot olivat kuitenkin sen verran hyvät, että Sisu pääsi kotiin uusien, vahvempien antibioottien kanssa. Sisu sai myös hieman rauhoittavaa lääkettä, ja yö menikin mukavasti nukkuessa tipan mennessä suoneen.
Aamulla Sisu oli kohtalaisen pirteä, ja söi ja joi reippaasti. Päivä meni Sisun vointia tarkkaillessa, ja illalla kuume alkoi taas valitettavasti kohota. Seurailin Sisun vointia yön ajan, ja aamuyöllä koiran vointi oli taas kääntynyt huonompaan suuntaan ja hengitys vaikeutunut. Ja ei kun taas Sisu autoon ja kohti eläinsairaalaa. Sairaalaan tullessa Sisun happiarvot olivat niillä rajoilla, että eläinlääkäri suositteli jättämään Sisun teho-osastolle saamaan lisähappea. Sisulle aloitettiin myös suonensisäinen lääkitys ja antibiootit vaihdettiin taas astetta vahvempiin.
Torstaina emme käyneet Sisua katsomassa, sillä ajattelimme koiran turhaan kiihtyvän näkemisestämme. Perjantaina saimme puhelun, että Sisun vointi ei ollut mennyt parempaan suuntaan, vaan pikemminkin päinvastoin. Sisulta oli myös otettu näyte henkitorvesta bakteerin selvittämiseksi. Menimme ilallla katsomaan koiraa, ja Sisu oli todella voipuneen oloinen. Hiukan yritti pieni partasuu heilutella häntää ja pitää meille seuraa, mutta selvästi koiralla oli huono olo ja hengittäminen näytti todella työläältä. Mukanamme tuomat herkutkaan eivät Sisulle maistuneet. Lähdimme kotiin pelonsekaisin tuntein.
Lauantaiaamuna saimme pelkäämämme puhelun. Sisun vointi oli huonontunut entisestään yön aikana, ja koira oli pitänty siirtää happikaappiin. Hapen virtaus oli jo lisätty maksimiin, ja silti Sisun hengittäminen oli työlästä ja pumppaavaa. Koiralle annettiin kahden tunnin välein rauhoittavaa lääkettä, joka hiukan helpotti sen oloa. Tässä vaiheessa meille kerrottiin ensimmäistä kertaa, että Sisu ei välttämättä selviä enää kauaa. Meille luvattiin soittaa muutaman tunnin kuluttua kun Sisusta olisi otettu lisää testejä. Odotimme sydän kurkussa puhelua ja lopulta ajoimme sairaalan pihaan odottelemaan tuomiota. Pääsimme lopulta katsomaan Sisua teholle. Sisu makasi täysin voipuneena happikaapissa eikä edes huomannut tuloamme. Sisulle oli vielä viimeisenä epätoivoisena yrityksenä vaihdettu antibiootit, ja nyt koira sai vahvimpia troppeja mitä kaapista löytyi. Eläinlääkärit kertoivat, että nyt mennään tunti kerrallaan, ja saattaa olla, ettei Sisu selviä seuraavaan päivään. Emme juurikaan saaneet unta seuraavana yönä, kun pelkäsimme puhelimen soivan ja tuovan suru-uutisia.
Sunnuntaiaamu kuitenkin valkeni, eikä puhelin soinut. Aamulla jatkoimme odottelua ja lopulta kun kotona oleminen alkoi käydä liian ahdistavaksi, päätin ex-tempore lähteä Kengun kanssa tokokokeeseen, johon olin koiran useampaa viikkoa aiemmin ilmoittanut. Olin jo päättänyt jättää kokeen väliin, mutta totesimme ajan kuluvan nopeammin kun on jotain tekemistä. Kokeesta en muista juuri mitään, ja Kengu-parka joutui kehään aivan pihalla olevan ohjaajan kanssa. Parhaansa mukaan Kengu kuitenkin yritti kuunnella ja arvailla mitä siltä pyysin ja tuloksena AVO1 (177 p.) ja RM2-sija. Kehästä tullessamme eläinsairaalasta vihdoin ja viimein soitettiin, ja kerrottiin Sisun voinnin olevan piristymään päin ja kuumeen olevan laskussa. Tilanne oli kuitenkin edelleen erittäin kriittinen, eikä vielä ollut aihetta hurraamiseen.
Kävimme katsomassa Sisua teholla, mutta koiran ollessa pirteämpi, se tunnisti meidän happikaapin lasin läpi, ja kiihtyi kovasti. Tämän jälkeen meitä ei enää päästettykään käymään teholla, jottei Sisu rasittuisi innostuksensa vuoksi. Valitettavasti kielloistamme huolimatta Sisulle oli annettu sille ennalta tuntematonta ruokaa, ja koira maha oli mennyt pahasti sekaisin. Tämän jälkeen sairaalan henkilökunta onneksi tajusi kuinka herkkämahainen Sisu on, ja tämän jälkeen meiltä kysyttiin erikseen jokaisen ruoka-aineen suhteen uskaltaako sitä antaa Sisulle.
Sisun vointi parani hiljalleen maanantain, tiistain ja keskiviikon aikana. Jouduin itse lähtemään tiistaina työmatkalle Lontooseen ja jouduin vaan voimattomana kuuntelemaan puhelimen välityksellä raporttia Sisun voinnin kehittymisestä. Välillä saimme hiukan toivoa, ja taas välillä eläinlääkärit olivat lopettamassa Sisun hoitoa toivottoman ennusteen vuoksi. Sisu kuitenkin jaksoi taistella, ja torstaina Sisun vointi oli selvästi parantunut. Veriarvot näyttivät myös antibioottien alkaneen purra, mutta edelleen Sisu tarvitsi happikaappihoitoa.
Perjantaina juuri ennen kotiin lähtöäni sain iloisen puhelun: Sisu oli siirretty happikaapista normaaliin huoneilmaan, ja koira selvisi hienosti happiviiksillä. Viikonlopun aikana Sisun vointi pysyi ennallaan. Sisua yritettiin vierottaa happiviiksistä, mutta koira ei tuntunut lainkaan pärjäävän ilman lisähappea. Maanantaina saimme taas surullisen puhelun: Sisu alkoi olla väsyneempi ja kaiken lisäksi Sisu oli todettu sairaalabakteerin kantajaksi. Jos bakteeri olisi levinnyt keuhkoihin, mitään ei olisi enää tehtävissä. Sisun muuttui entistä väsyneemmäksi tiistain ja keskiviikon aikana. Keskiviikkona Sisusta otettiin uusi näyte henkitorvesta, ja onneksi viitteitä sairaalabakteerin läsnäolosta ei todettu.
Keskiviikkoiltapäivänä Sisun vointi oli niin heikko, että eläinlääkäri ehdotti koiran eutanasiaa toivottoman ennusteen vuoksi. Pyysimme, että koira saisi aikaa vielä seuraavaan päivään mikäli se suinkin olisi koiran hyvinvoinnin kannalta mahdollista, ja tulisimme torstaina sairaalaan ja koira lopetettaisiin meidän läsnäollessamme. Veimme sisulle vielä illalla sen rakkaimman lelun, Pink Pantherin sekä ison rasian Sisun herkkuruokaa jota olimme pyöritelleet käsissämme. Ajattelimme, että tutut hajut saisivat Sisun vielä taistelemaan ja uskomaan kotin pääsyyn.
Torstaina sain puhelun, että ihme oli tapahtunut. Sisu oli yön aikana ollut levoton ja repinyt sierainhapen irti useita kertoja. Aamuyöllä koira oli jätetty ilman lisähappea ja Sisu olikin pärjännyt huoneilmassa yllättävän hyvin. Torstai-iltapäivänä Sisun vointi oli edelleen kohtalaisen hyvä ja kammottavan huonosta ennusteesta huolimatta koira päätettiin kotiuttaa.
Ajoimme torstaina viiden aikaan eläinsairaalan ovelle, ja siellä meitä odotti luurangon laihaksi kuihtunut snautseri, joka tuli meitä vastaan hoippuvasti kävellen ja hurjasti häntää heiluttaen. Sisun vietettyä kaksi viikkoa teho-osastolla tuskin kukaan sairaalan henkilökunnasta uskoi koiran kävelevän sieltä enää ulos omin jaloin. Niin vaan sitkeä snautseri saapui kotiin ja ensimmäisenä tekonaan kieriskeli tyytyväisenä olohuoneen matolla ja asettui tämän jälken omalle paikalleen sohvannurkkaan lepäilemään.
Ensimmäiset päivät valvoimme Sisua herkeämättä, ja ensimmäiseen viikkoon Sisua ei jätetty hetkeksikään yksin. Epävarman ennusteen vuoksi minulla oli koko ajan myös lopetusaineet käden ulottuvilla. Olimme päättäneet, että mikäli koiran vointi romahtaa, emme vie sitä enää teho-osatolle vaan se saa nukkua pois kotona oman laumansa ympäröimänä. Onneksi Sisun vointi kuitenkin koheni päivä päivältä, ja koira osoitti olevansa todellinen taistelija. Joka päivä Sisu jaksoi hiukan pidemmän kävelyn ja ruoka maistui astetta paremmin. Pikkuhiljaa painokin alkoi nousta ja karvat kasvaa kaljuksi ajelluille alueille.
Sisu on ollut nyt neljä viikkoa kotona sairaalareissun jälkeen ja kontrolleissa olemme käyneet nyt n. 10 päivän välein. Sisu suhtautuu sairaalaan menoon edelleen todella positiivisesti, eikä hievahdakaan hoitotoimenpiteiden ja verinäytteiden oton aikana, ja röntgenkuvauksen ajaksi Sisun voi jättää makoilemaan yksinään pöydälle ilman kiinnipitelijää. Eläinlääkärit ja hoitajat ovatkin kehuneet Sisua maailman kilteimmäksi koiraksi 🙂 Veriarvot ovat parantuneet hitaasti mutta varmasti, samoin kuin Sisun vointi. Nyt koira jaksaa jo n. tunnin mittaiset lenkit ja yrittää välillä lähteä juoksemaan kilpaa Kengun kanssa. Lihasmassa on toki vielä normaalia vähäisempi, mutta muuten koira alkaa näyttää omalta itseltään. Ja mikä ihaninta, Sisun luonne on ennallaan ja koiran sydän edelleen täyttä kultaa ❤
Aika näyttää toipuuko Sisu koskaan ennalleen, mutta jo nyt voi sanoa, että taistelu Sisun elämän puolesta kannatti. Koira pystyy elämään nyt hyvää koiranelämää, ja vaikka agility ja muut harrastukset pitäisi unohtaa, Sisulla on silti tärkeä rooli laumassamme. Sisu on kuitenkin edelleen se kaikista rakkain.
Haluamme kiittää sydämemme pohjasta kaikkia meitä tukeneita. Tiedämme, että Sisu on ollut monen ihmisen ajatuksissa ja tukenne on välittynyt meille asti, vaikka emme ole kaikkiin viesteihin jaksaneet surun ja huolen keskellä vastata.